valman muistolle

"En ymmärrä ihmisiä, jotka sanovat jyrsijöitä tylsiksi. Ei, ne on jokainen ihan omia persooniaan! Meidän ensimmäinen marsu, Hermi, oli rauhallinen kodinvaihtaja. Mustavalkoinen Hermi tuli meille, kun olin 11-vuotias. Marsut on aika sosiaalisia eläimiä, joten me hankittiin Hermin seuraksi rämäpäinen, hunajanvärinen poikanen nimeltä Hani vuotta myöhemmin. Oon ainoa lapsi, joten molemmat olivat mun vastuulla, vaikka me yhdessä niitä vanhempien kanssa hoidettiinkin. 

Kun Hermi kuoli, tuntui Hani viihtyvän hyvin yksin. Me kyllä yritettiin tutustuttaa Hani toiseen aikuiseen marsuun, mutta siitä ei tullut mitään. Ne vain tyytyivät mulkoilemaan toisiaan kyynisesti. Hani eli siis lopun elämänsä tyytyväisenä yksin. Muistan Hanin lähteneen pois luotamme pari päivää ennen kuin täytin 20 vuotta. Se tuntui ihan konkreettisesti lapsuuden loppumiselta.

Pienenä pelkäsin isoja, riehakkaita koiria. Muistan kun serkuillani oli isokokoinen, ikuisesti pentumainen koira, joka aina hyppi innoissaan tervehtimään ja lapsena se hermostutti. Nyt aikuisena marsu tuntuu liian pieneltä, joten haluaisin isomman lemmikin ja oon erityisesti tykästynyt koiriin. Tapasin järjestötoiminnan kautta elämäni rakkauden, Valma-nimisen bordercolliemummon, jota sain hoitaa aina välillä. Ehdin tuntea Valman reilun vuoden, kunnes hän kuoli. Hän on edelleen mun elämän rakkain koira, jota ikävöin. Onneksi oon saanut nykyään myös muita koirakontakteja, kuten järjestötapaamisten kautta, Facebook-ryhmissä ja kerran tapasin lapsuudenkaverin yo-juhlissa ihanan Lunan, joka on tosi vaalea kultainennoutaja. Luna asuu onneksi Helsingissä, ja hoidinkin häntä usein ennen kuin musta tuli asunnoton.

Tän hetkiseen asuntooni ei saa hankkia lemmikkiä, mutta tulevaisuudessa haluaisin pienehkön tai keskikokoisen koiran. Sellaisen, joka valtaa koko sylin, kun sitä halaa. Corgit ovat mun heikkous, mutta voisin hyvin myös ottaa sekarotuisen kodinvaihtajan hoivaani. Parasta eläimen kanssa on vain löhötä sohvalla, jolloin tuntuu että kumpikin on vain hetkessä läsnä.”

-Emilia

Emilia oli asunnoton viiden kuukauden ajan talvella 2018-2019. Hän majaili tuona aikana läheistensä luona, mutta oli maistraatin kirjoilla ilman asuntoa. Keväällä 2019 hän muutti kimppakämppään hetkeksi, kunnes syyskuussa löysi oman yksiön. Emilian seuraava askel on oman koirakaverin hankkiminen.

© 2020 Sofia Eskola & Emilia Musturi / Sininauhasäätiö

Sininauhasäätiö_regular_RGB.png