rauhantaistelija

”Joskus kun katson sotaelokuvia, mieleni menee täysin mustaksi. Kaikki palaa mieleeni, se ahdistus ja ne kaikki… Vuosi oli 1991, kun olin 13-vuotias ja sotilaat saapuivat kaupunkiimme Sulaimaniyyaan, Irakiin. Kaupunkimme oli Kurdien alueella ja sotilaat yrittivät vallata sen. Veljeni oli kuollut aikaisemmin poliittisen tilanteen takia ja sukumme kokoontui käymään tilannetta läpi; vaikka en halunnut sotatilannetta, tahdoin puolustaa kaupunkiamme ja kostaa veljeni kuoleman. Osa suvustamme lähti vuorille muiden mukana puolustamaan kaupunkia. Minä lähdin mukaan serkkuni kanssa, joka kuoli lopulta viereeni.

Meille jokaiselle jaettiin ensin aseet käteen. Muistan, kuinka pahalta se lapsena tuntui, olisin vain halunnut käydä koulua normaaliin tapaan. Sotatilanne jatkui ainakin kolmen kuukauden ajan. Saatoin välillä käydä kaupungissa hakemassa vettä ja ruokaa, mutta joskus jouduin jäämään vuorille taistelemaan pidemmiksi ajanjaksoiksi. Meillä oli mukana yleensä kuivaa vehnää taskuissa, jota söimme. Vehnän loputtua söimme lehtiä, juuria ja ruohoa. Varsinkin ruoho laittoi vatsan sekaisin. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua sotatilanteeseen. Itsekin lapsisotilaana vihasin ja vihaan edelleen sotaa! Asiat täytyy voida hoitaa sovittelemalla eikä sotimalla. En onneksi joutunut koskaan tappamaan ketään suoranaisesti. Tiedän etten olisi edes kyennyt siihen.

Poliittinen tilanne muuttui Irakissa vähitellen, kun Saddamin armeija lähti pois Sulaimaniyyasta. Kolmen kuukauden jälkeen pystyin palaamaan kokonaan vuorilta pois kaupunkiin. Vaikka tilanne rauhoittui pohjois-Irakissa, oli maa poliittisesti vielä täysin sekaisin silloin. Toivoin koko ajan voivani lähteä kotimaastani jonnekin turvaan. Lopulta vuonna 1994 YK hyväksyi muuttoni Turkkiin. Minulla ei ollut henkilötodistusta eikä muitakaan asiakirjoja mukana, ainoastaan YK:n myöntämä paperinpala. Muutin yksin Turkkiin, mutta sain onnekseni pian paikallisia ystäviä. Elämäni oli kuitenkin vaikeaa Turkissa, sillä poliisi ajoi meitä Irakista saapuneita aina takaa, kuin kissat hiiriä. En koskaan tuntenut oloani tarpeeksi turvalliseksi Turkissa jatkaakseni normaalia elämää. Halusin kouluttautua ja saada itselleni ammatin, mikä ei ollut mahdollista Turkissa.

Osa sukulaisistani asui Suomessa, joten lopulta syksyllä 1996 saavuin itsekin tänne. Tunsin oloni heti turvalliseksi. Ihmiset täällä ovat niin ystävällisiä ja auttavaisia! Vaikka näin vieraaseen kulttuuriin on vaikea sopeutua, oli minulla tahdonvoimaa ja halua. Aloitin koulun heti kuin pystyin ja lopulta valmistuin kokiksi. Aikaisemmin en kyennyt kertomaan muille, mitä olen kokenut ja nähnyt. Jatkuvan ahdistuksen takia olen kuitenkin alkanut avaamaan kokemuksiani. Jälkeenpäin ajateltuna sota tuntuu minusta typerältä ja pahalta asialta, jota pitäisi välttää viimeiseen asti. Elämä taitaa kuitenkin olla aina välillä typerää.”

-Osallistuja haluaa pysyä nimettömänä tarinan arkaluontoisuuden takia

Osallistuja oli asunnoton yli vuoden ajan. Hän asui silloin autossaan ja työpaikallaan. Tuhoisat parisuhteet ja lapsena koetut traumat aiheuttivat osallistujalle vakavaa ahdistuneisuutta ja masennusta, jotka johtivat hänet lopulta asunnottomuuteen. Sininauhasäätiö-konsernin jalkautuva asumis- ja palveluohjaus auttoi häntä monen muun toimijan kanssa takaisin kiinni arkeen. Nykyään osallistujalla on oma asunto ja hän saa apua ahdistukseensa.

© 2020 Sofia Eskola & Emilia Musturi / Sininauhasäätiö

Sininauhasäätiö_regular_RGB.png