Kuin action-leFFA

“Kun olin 18-vuotias lähdin ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille. Vuosi oli 1978 ja matkasin Tehraniin, entiseen Persiaan. Isäukkoni oli alun perin lähdössä sinne töihin mutta ehdottikin, että lähde sinä sinne poika sittenkin hänen sijastansa. Seuraavaksi oltiinkin sitten Tehranissa. Nokkamiehenä oli Jokke, joka oli aiemminkin ollut siellä töissä. Lisäksi hommiin lähti toinen Jokke. Reissussa oli siis minä ja Joket. Rakensimme Persian Shaahin lakimiehelle huvilaa. Saatiin pomolta autokin, nimittäin englantilainen Sunbeam. Me kutsuttiin sitä Peenkaniksi.

Olin nuorena sen verran fiksu oppilas, että opettajani halusi mun jatkavan opintoja rakennusinsinööriksi. Kävi kuitenkin toisin; halusin ja meninkin opiskelemaan rakennusalalle kirvesmieheksi. Huvilan rakentaminen Persiassa sopi minulle siis kuin nenä päähän.

Siellä sitten tehtiin töitä, ja samaan aikaan Persian sisällissota alkoi yltymään. Kun ei rakennettu siellä, niin käytiin kiertelemässä Persiaa Peenkanilla. Kerran, kun ajeltiin yöllä Kaspianmereltä viikonloppureissulta takaisin Tehraniin, meidät pysäytti sotilaat kesken matkan. Kello oli viisi yli kaksitoista ja oli ulkonaliikkumiskielto. Se oli kuin amerikkalaisesta elokuvasta, kun sotilaat repi automme ihan päreiksi. Sitten meidät vietiin putkaan kuulusteltavaksi. Onneksi meillä oli silloin mukana passimme, joita nokkamiehemme Jokke kuljetti turvallisuussyistä aina salkussaan. Sotilaat vähän ihmettelivät, kuka helvetti minä oikein olin. Olin matkustanut isän matkalipulla Tehraniin ja passissa oli tietenkin oma nimeni. Siinä mä sitten yritin huonolla englannilla selitellä, että matkustin isäni matkalipulla tänne. Hetki siinä puitiin asiaa ja lopulta sotilaat älähtivät, että emmekö me ymmärrä, he voisivat tappaa meidät tähän paikkaan! Oltiin siinä sitten aika lailla paskat housuissa. Lopulta heittivät meidät selliin yöksi.

Siinä me sitten oltiin; Joket ja minä yhdessä sellissä. Toinen Jokke kaatui saman tien maalattialle kuorsaamaan. Mulle nousi yön aikana 40 asteen kuume siitä pelkotilasta. Päästivät meidät onneksi seuraavana aamuna pois putkasta, kun selitettiin meidän etsineen bensa-asemaa viime yönä ilman karttaa. Aikamoisen suuri seikkailu sekin…

Ehdittiin työskentelemään Tehranissa vajaa kolme kuukautta, ennen kuin piti ottaa jalat alle; sisällissota alkoi meinaan yltymään. Kun se lakimies hävisi maasta, tuli sellainen fiilis, että ehkä meidänkin on parempi kadota maasta. Samoihin aikoihin tuli tieto, että supermarketeissa on listitty jenkkejä.

Moni muukin oli lähdössä maasta, kun ajettiin lentokenttää kohti. Siellä oli kymmenien kilometrien jonot autotiellä. Meidän vähän hullu nokkamies Jokke päätti kurvata jonosta peltojen ja aitojen läpi lentokentälle. Loppujen lopuksi hän ajoi meidät aitojen läpi suoraan lähtevän lentokoneen viereen kentälle. Siinä vaiheessa ei tarvittu enää passien tarkastuksia, vaan mentiin suoraan koneeseen kuin action-leffoissa konsanaan. Oli vähän reipasta menoa, mutta kaikesta huolimatta saatiin se 100 m2 huvila valmiiksi.

Kokemukseni Persiassa muutti ajattelutapaani. Meidän ei pitäisi kitistä täällä Suomessa jokaisesta pikkuasiasta, sillä asiamme on todella hyvin! Tästä tarinasta matkani on jatkunut eteenpäin vauhdilla näihin päiviin asti, mutta ne ovat taas sitten eri tarinoita ja kokemuksia...”

-Kari

Kari oli viisi kuukautta asunnottomana tuhoisan parisuhteen jälkeen. Hän asui tuon ajan kavereidensa luona. Karin läheiset auttoivat häntä eteenpäin elämässä, jolloin hän sai Sininauhasäätiön-konsernin kautta oman asunnon. Tulevaisuudessa Kari aikoo jatkaa rauhallista ja mielenkiintoista elämäänsä.    

© 2020 Sofia Eskola & Emilia Musturi / Sininauhasäätiö

Sininauhasäätiö_regular_RGB.png